Edellisessä tekstissä mainitsinkin aikovani mennä katsomaan Sonata Arcticaa Osloon, tässä hieman tarinaa siitä.
Olin odotellut kyseistä tapahtumaa melko kovasti lokakuusta saakka ja koko päivän tunnelma oli sen mukainen. En edes oikeasti tiedä miks, mutta oon siis koko keskiviikon käyny ihan ylikierroksilla ja jännittänyt iltaa jotenkin ihan sairaasti, tärissyt ja mahaoireillut, vaikka oon nähnyt Sonatankin ihan sairaan monta kertaa eikä siinä pitäis sinänsä olla mitään erikoista. Ehkä syynä oli kahden ja puolen kuukauden keikkatauko (en ollu varmaan koko viime vuonna yli kuukautta käymättä yhdelläkään keikalla...) tai se että tutut naamat tosiaan tuli OSLOON vaiko sittenkin se "virallinen +1" jäsen, eli Masi Hukari, joka bändin kokoonpanoon oli lisätty edellisen akustisen kiertueen tapaan ja jota en ollut nähnyt kitara kädessä yli kahteen vuoteen. Sama tyyppi kuitenkin kulkee lähipiirissä (ja tässäkin blogissa) nimellä "suosikkihahmo"... En tiedä.
Suuntasin Osloon reilusti ajoissa ja ehdin käydä juomassa rauhoittumisteetkin (eivätpä juuri auttaneet...) aseman Espresso Housessakin vielä ennen keikkapaikalle Parkteatretille suuntaamista, missä oli luvassa vielä nelisenkymmentä minuuttia jonottelua. Sit sisällä paitatiskin kautta narikkaan ja lavan edustalle venailee lämppäribändi Witherfallin aloittamista. Ihan eturiviin en päässyt, kun meni kaikenlaiseen säähläämiseen aikaa (ja tajusin vasta myöhemmin että se paitatiskin jäbä ois varmaan puhunut suomea, ei ois tarvinnu jännityksissä englanniksi sönkätä...) mutta siinä kolmennen tai neljännen rivin paikkeilla oli kans ihan hyvä ja näin oikein loistavasti. Keikkapaikan lattia oli myös rakennettu sillä tavalla fiksusti, että se vietti loivasti lavaa kohti niin että vähän lyheympikin näki taaempaa varmaan paremmin kuin perus tasalattiaisissa paikoissa.
Lämppäribändi Witherfall oli oikein hyvä myös, yllätyin vähän kun heidänkin settinsä oli akustinen. Paras oli kyllä näiden rumpali, jolla oli mukana vaikka mitä kilkuttimia ja joka oli ihan fiiliksissä koko ajan.
Sonata aloitti siinä varttia vaille yhdeksän aikoihin JA MIKÄ KEIKKA SE OLIKAAN! Etukäteen olin lähes varma että leviä ihan totaalisesti ja alan itkeä silkasta onnesta kun Sonata aloittaa, mutta selvisin pelkällä riemulla ja laululla.
Hämmästyin biisivalintaa jo toisen biisin kohdalla ja jatkoin yllättymistäni heti kolmannen alkaessa ja sama trendi jatkui läpi koko keikan. Kuultiin niin paljon niin hyviä biisejä, vähän vähemmän hittejä ja enemmän niitä sivummalle jääneitä kappaleita, kuitenkaan unohtamatta parhaita yhteislauluklassikoita.
Täydellinen settilista näyttäis nopeasti katsottuan olevan sama kuin Suomen kiertueellakin, mutta biisien järjestyksestä en oo ihan varma. Tältä se kuitenkin suurin piirtein näytti:
- Life
- Only the Broken Hearts (Make You Beautiful)
- Half a Marathon Man
- The Rest of the Sun Belongs to Me
- As If the World Wasn't Ending
- FullMoon
- Letter to Dana
- Alone in Heaven
- On the Faultline (Closure to an Animal)
- Wolf & Raven
- I Have a Right
- Black Sheep
- Among the Shooting Stars
- Tallulah
- Paid in Full
- Flag in the Ground
- Victoria's Secret (Tony & Elias)
- The Wolves Die Young
Masilla oli mukana varmaan puolet sen kaikista soittimista, se soitti akustisen kitaran lisäksi myös koskettimia, huilua ja jotakin kummallista lyömäsoitinta. Ei sentään kuitenkaan sitä kuuluisaa saksofonia. Mikäs siinä, jos osaa soittaa kaikkea ja täytyy myöntää että olin kyllä aika tosi iloinen sen läsnäolosta.
Keikka loppui sillälailla hyvissä ajoin ettei ollut mikään kiire, joten kävin hakemassa mun kamat narikasta rauhassa ja hetken vielä tutkailin tilannetta josko bändin jäbyt ois tullu siihen salin puolelle moikkailee. Eivätpä tulleet, joten lähdin sitten kovasti onnellisena iloloikkien takaisin kohti asemaa. Oli hyvä ilta,
Nyt heips,
Rimbs
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti