Musiikkimakuni kehitys pt.2

Hellurei taas.
Pahoittelen jo valmiiksi sitä, että tämä postaus on noin puolitoista kilometriä pitkä.
Anyhow, jatkakaamme siitä mihin edellisessä postauksessa jäätiin, eli

2007 - nykyisyys

2007 oli tärkeä vuosi. Ihan kaikella tavalla. Menin kuudennelle luokalle, oli leirikoulua, yökyläsynttäriä ja kaikkea muutakin mukavaa.  Ehkä silti kuitenkin koko vuoden tärkein asia, joka vaikuttaa elämääni melko monella osa-alueella edelleen, tapahtui 16.1.-6.4. välisenä ajanjaksona.
4. tammikuuta alkoi Idols-laulukilpailun kolmas kausi, joka muutti jollakin tavalla koko Suomen pop-musiikkihistoriaa Anna Abreun muodossa.
Ja 16.1. esitetyssä Helsingin koelaulujen jaksossa mun elämääni käveli pieni, pitkätukkainen ja todellista 22 vuoden ikäänsä huomattavasti nuoremmalta näyttävä pojankloppi, joka lauloi Sonata Arcticaa ja Kirkaa niin, että Jone Nikulakin hiljeni hetkeksi. Pojanklopin nimi oli ja on edelleen Ari Koivunen.
Se oli rakkautta, jos ei nyt heti ensisilmäyksestä, mutta viimeistään teatteriviikonlopusta lähtien.
Ja sitä se on edelleen.



Ari Koivunen - Tears keep Falling (Becoming, 2008)


Jostakin syystä, joka saattoi olla se Lordin euroviisuvoitto, tai se että serkku nyt sattui kuulumaan silloin hevibändiin, Arsba kolahti hiton kovaa johonkin sellaiseen paikkaan, mistä se ei enää kulumallakaan lähde. Sehän lauloi heviä, en mä sellasta ollu koskaan kuunnellu. Toisaalta Tiktak oli kyllä ihan hyvin petaillu tätä viimesellä Myrskyn edellä -levyllään, joka oli huomattavasti raskaampi kuin ne aikaisemmat. Ja mainittakoon että vaikka se yhtye hajosi, sen jäsenistö jatkoi kukin tahollaan kovin samankaltaista kehitystä kuin minä...

2007 tiensä elämääni löysi myös toinen niistä tällä hetkellä rakkaimmista bändeistä. Samalla heviteemalla kuin edellinenkin, niinkuin melkein jokainen tästä eteenpäin... Kun Tarja vuonna 2005 erotettiin Nightwishista, meidän perheessä kiinnostuttiin. Äiti oli kai aina ajatellut, että ihan kivaa musiikkia, mutta laulaja kiljuu liikaa. Kun Anette sitten julkistettiin uudeksi laulajaksi ja Dark Passion Play -albumi ilmestyi, hankittiin se meillekin kovin nopeasti. Tykkäsin ja kuuntelin itseasiassa aika paljon ja säännöllisesti, vaikkei Nightwish vielä siinä vaiheessa miksikään ykkössuosikiksi noussutkaan. Imaginaerumia kuitenkin odoteltiin ja sen ilmestyttyä innostus bändiä kohtaan vain kasvoi. Todellinen, viimeinen läpimurto tapahtui kuitenkin  marraskuussa 2012 kun päädyttiin Hartwall Areenalle katsomaan bändiä ja sen uutta, silloin vielä väliaikaista laulajaa Floor Jansenia Anetten lähdettyä bändistä. Oltiin me siinä vaiheessa jo kyllä aika isoja faneja, koska keikkaa venattiin kuin kuuta nousevaa, mutta se oli viimenen niitti sille, että Nightwish punkesi itsensä toiseksi bändiksi siihen ykköslempibändin pallille Amoralin lisäksi. Ja sille että lainasin kaikki vanhat levyt vuorotellen kirjastosta ja kuuntelin niitä kerran toisensa jälkeen maaten silmät kiinni huoneeni lattialla ja yrittäen opetella joka ikisen kappaleen lyriikat ulkoa.



Nightwish - Edema Ruh (Endless forms most beautiful, 2015)


2008 kuuntelin kaiken muun ohella paljon radiota, lähinnä YleXää, ja eräs uusi bändi, Haloo Helsinki! nimeltään kiinnitti huomioni iloisuudellaan ja energisyydellään ehkä jo ennen kuin koko muu Suomi heräsi samoihin asioihin. Muistan kun selitin siitä silloin jotain jollekin kaverilleni, jota ei kiinostanut pätkän vertaa. Hups. Samoista syistä tutustuin myös Paramoreen, vaikken sitä ookaan pitkiin aikoihin oikeestaan kuunnellutkaan.

2009 eräänä tammikuisena iltana makasin sohvalla ja kuuntelin radiota nappikuulokkeilla. YleX:n silloisessa X-ryhmä ohjelmassa juonnettiin jonkun mulle tuntemattoman rockbändin biisi ensisoittoon. Kuulosti ihan hyvältä. Mutta siinä vaiheessa kun laulu alko, meinaisn varmaan pudota sohvalta ja saada jonkun sydänkohtauksen silkasta yllätyksestä, kun Koivusen ääni vyöryi mun korviin. Se oli ensikosketukseni Amoraliin, bändiin joka oli pestannut Arsban edellisen laulajansa Nikon lähdettyä bändistä. (Tosin eipä siitä ole kuin kuukausi, kun Niko palasi bändiin...)
Ja siihen Year of the suckerpunch -kappaleeseen, joka sitten soikin YleX:llä sinä keväänä ja kesänä huomattavan paljon ollen myös kyseisen kanavan vuoden 2009 himotuin kappale.
Huolimatta siitä, että Amoral julkaisi ensimmäisen Arin laulaman levynsä 2009 toukokuussa, tutustuin siihen tarkemmin vasta vuotta myöhemmin kuunneltuani ensin Arin toisen soololevyn, Becomingin lähes puhki. Ja sekin oli sitten menoa.



2012 lainasin kirjastosta ihan vaan vitsinä (ja siksi koska Koivunen feattaa sillä) HeviSauruksen Räyh!-levyn. Jouduin kovin nopeasti toteamaan, että vitsinä lähtenyt kuuntelu oli riistäytynyt käsistä ja muuttunut puolittain ihan jopa oikeaksi faniudeksi. Lainasin lisää levyjä ja tartutin Annankin. Ja legendaarisen HeviSaurus-kesän 2012 ainekset olivat koossa.
Samana kesänä tutustuin myös Nimetön nimiseen, Suomen Paramoreksikin tituleerattuun bändiin. Sitä kuunneltiin kovasti koko kesä ja edelleen Nimetön kuuluu vakituiseen kuuntelemistooni. Suureksi harmikseni kyseinen bändi kuitenkin ilmoitti vuoden vaihteessa lopettaneensa, eikä ikinä julkaissut toista levyä.

Hevisaurus - Kaksipäinen poliisi (Räyh!, 2010)

Nimetön - Kuinka mä susta tykkään  (En jää tuleen makaamaan, 2012)

2012 törmäsin myös ihan sattumalta entisen Tiktakin jäsenten nykyisiin tekemisiin. Googlettelin ihan mielenkiinnosta Amoralin silloin vielä melko tuoreen kitaristin Masin taustoja ja törmäsin bändiin nimeltä Dame, joka oli Tiktakin Empun sooloprojeksti vuodelta 2006, ja jossa Masi oli soittanut kitaraa. Hetken päästä selvisi, että kaksikollahan on nykyäänkin bändi, Alavala, johon kuuluu heidän lisäkseen Tiktakissa Empun kanssa soittanut Noora sekä silloin vielä rumpali Tyko. Kaiken lisäksi selvisi, että Masi ja Emppuhan ovat pariskunta, mikä saattoi hiukan aiheuttaa hämmennystä (ja tirskahduksia kun muistin sen Disco+Tiktak -suunnitelmani vuosien takaa...).
Myös Sonata Arctica tuli mukaan 2012 kun huomasin bändin tehneen oman versionsa Tony Kakon aikoinaan Arsballe kirjoittamastaan biisistä Losing my insanity ja kiinnostuin kunnolla. Viimeinen niitti Sonata-faniudelle oli kuitenkin 2014 keväällä ilmestynyt Pariah Child -albumi.



Sonata Arctica - Blood (Pariah child, 2014)

(Btw, hauska fakta tästä biisistä. Biisin alussa oloevan kuvauksen verestä puhuu tuo edellisestäkin biisistä tuttu kitarasankari herra Hukari...)

2013 koko musiikkitilanne alkoi pikkuhiljaa paisua kuin pullataikina, kun bongailin uusia kuuntelemisen arvoisia bändejä jatkuvalla syötöllä. Syytetään tästä Lumia-puhelinten Mix Radio -palvelua. Kuuntelin melko paljon Ari Koivusen artistikanavaa, joka kuten spotifynkin samanniminen toiminto, soittaa paitsi kyseisen artistin kappaleita, myös muiden samankaltaisten bändien musiikkia. Kun olin tarpeeksi kauan kuunnellut palvelusta Teräsbetonia, Northern Kingsia, Brother Firetribea, Kotiteollisuutta ja ties mitä muita bändejä, marssin kirjastoon ja lainasin kyseisten bändien levyjä.
Teräsbetonin kuuntelu alkoi samalla tavalla läppänä kuin HeviSauruksenkin ja myös jatko oli samanlainen: totesin sen olevan yllättävän hyvää ja jäin koukkuun. Pointti on kai siinä kummankin bändin kohdalla, että vaikka sanoitukset onkin tehty pilke silmäkulmassa ei niin tosissaan (tai lapsille), soitannollisesti homma toimii erittäin hyvin. Sitäpaitsi Jarkko Aholan ääni on uskomaton.


Viimeisen puolentoista vuoden sisällä soittolistalle ei nyt ehkä varsinaiseti ole kertynyt uusia bändejä, mutta ole tutustunut ja tykästynyt lisää vanhempiin, myöskin Mix Radio aikaisin bändeihin sekä Radio Rockilla kovasti soineisiin tuttavuuksiin kuten Battle Beast ja Amaranthe.
Sen lisäksi taidan ostata varmaan puolista Radio rockin soittolistan biiseistä lyriikat ulkoa, olivat ne mitä tahansa...

Se olis (varmaankin?) siinä.
Pahoittelen edelleen kilometrien pituista postausta. Et ehkä missannut mitään jos et jaksanut lukea sitä kokonaan tai sitten vain puolet siitä mikä tekee Riinasta Riinan, eiku...
Palaillaan,

Rimppa