Edellisessä tekstissä mainitsinkin aikovani mennä katsomaan Sonata Arcticaa Osloon, tässä hieman tarinaa siitä.
Olin odotellut kyseistä tapahtumaa melko kovasti lokakuusta saakka ja koko päivän tunnelma oli sen mukainen. En edes oikeasti tiedä miks, mutta oon siis koko keskiviikon käyny ihan ylikierroksilla ja jännittänyt iltaa jotenkin ihan sairaasti, tärissyt ja mahaoireillut, vaikka oon nähnyt Sonatankin ihan sairaan monta kertaa eikä siinä pitäis sinänsä olla mitään erikoista. Ehkä syynä oli kahden ja puolen kuukauden keikkatauko (en ollu varmaan koko viime vuonna yli kuukautta käymättä yhdelläkään keikalla...) tai se että tutut naamat tosiaan tuli OSLOON vaiko sittenkin se "virallinen +1" jäsen, eli Masi Hukari, joka bändin kokoonpanoon oli lisätty edellisen akustisen kiertueen tapaan ja jota en ollut nähnyt kitara kädessä yli kahteen vuoteen. Sama tyyppi kuitenkin kulkee lähipiirissä (ja tässäkin blogissa) nimellä "suosikkihahmo"... En tiedä.
Suuntasin Osloon reilusti ajoissa ja ehdin käydä juomassa rauhoittumisteetkin (eivätpä juuri auttaneet...) aseman Espresso Housessakin vielä ennen keikkapaikalle Parkteatretille suuntaamista, missä oli luvassa vielä nelisenkymmentä minuuttia jonottelua. Sit sisällä paitatiskin kautta narikkaan ja lavan edustalle venailee lämppäribändi Witherfallin aloittamista. Ihan eturiviin en päässyt, kun meni kaikenlaiseen säähläämiseen aikaa (ja tajusin vasta myöhemmin että se paitatiskin jäbä ois varmaan puhunut suomea, ei ois tarvinnu jännityksissä englanniksi sönkätä...) mutta siinä kolmennen tai neljännen rivin paikkeilla oli kans ihan hyvä ja näin oikein loistavasti. Keikkapaikan lattia oli myös rakennettu sillä tavalla fiksusti, että se vietti loivasti lavaa kohti niin että vähän lyheympikin näki taaempaa varmaan paremmin kuin perus tasalattiaisissa paikoissa.
Lämppäribändi Witherfall oli oikein hyvä myös, yllätyin vähän kun heidänkin settinsä oli akustinen. Paras oli kyllä näiden rumpali, jolla oli mukana vaikka mitä kilkuttimia ja joka oli ihan fiiliksissä koko ajan.
Sonata aloitti siinä varttia vaille yhdeksän aikoihin JA MIKÄ KEIKKA SE OLIKAAN! Etukäteen olin lähes varma että leviä ihan totaalisesti ja alan itkeä silkasta onnesta kun Sonata aloittaa, mutta selvisin pelkällä riemulla ja laululla.
Hämmästyin biisivalintaa jo toisen biisin kohdalla ja jatkoin yllättymistäni heti kolmannen alkaessa ja sama trendi jatkui läpi koko keikan. Kuultiin niin paljon niin hyviä biisejä, vähän vähemmän hittejä ja enemmän niitä sivummalle jääneitä kappaleita, kuitenkaan unohtamatta parhaita yhteislauluklassikoita.
Täydellinen settilista näyttäis nopeasti katsottuan olevan sama kuin Suomen kiertueellakin, mutta biisien järjestyksestä en oo ihan varma. Tältä se kuitenkin suurin piirtein näytti:
Life
Only the
Broken Hearts (Make You Beautiful)
Half a
Marathon Man
The Rest of
the Sun Belongs to Me
As If the
World Wasn't Ending
FullMoon
Letter to
Dana
Alone in
Heaven
On the
Faultline (Closure to an Animal)
Wolf &
Raven
I Have a
Right
Black Sheep
Among the
Shooting Stars
Tallulah
Paid in
Full
Flag in the
Ground
Encore:
Victoria's
Secret (Tony & Elias)
The Wolves
Die Young
Legendaarisen Vodka-outron puuttuminen vähän harmitti, mutta mua oli varoitettu siitä etukäteen, joten ei tullut yllätyksenä. Ehkä sit taas seuraavalla normikeikalla. Ja ehkä se ei haittaa, kun tosiaan kuitenkin kuultiin monen monta muuta aika eeppistä biisiä.
Masilla oli mukana varmaan puolet sen kaikista soittimista, se soitti akustisen kitaran lisäksi myös koskettimia, huilua ja jotakin kummallista lyömäsoitinta. Ei sentään kuitenkaan sitä kuuluisaa saksofonia. Mikäs siinä, jos osaa soittaa kaikkea ja täytyy myöntää että olin kyllä aika tosi iloinen sen läsnäolosta.
Keikka loppui sillälailla hyvissä ajoin ettei ollut mikään kiire, joten kävin hakemassa mun kamat narikasta rauhassa ja hetken vielä tutkailin tilannetta josko bändin jäbyt ois tullu siihen salin puolelle moikkailee. Eivätpä tulleet, joten lähdin sitten kovasti onnellisena iloloikkien takaisin kohti asemaa. Oli hyvä ilta,
Viikonloppun ja alkuviikon oon pohtinut uusia tuulia ja tuntemattomaan hyppäämistä ja mua jännittää aika paljon, vaikka mikään ei oo vielä varmaa ja aikaakin asioihin on vielä vuosi, vaikka tää juttu toteutuisikin.
Viime viikolla kävin katsomassa Sonata Arcticaa ja Dark Sarahia, sekä tanssin erittäin epäriinamaisesti Antti Tuiskun ja Robinin tahtiin opiskelijabileissä. Bileiden jälkeen yöllä, viimeisellä bussilla kotiin tullessa mun takana istunut hieman resuinen vanhempi herrasmies näytti mulle tsemppipeukkua, kun jäin pois bussista. Näytin vissiin nukkuvalta tai jotain.
Viime perjantaina vietettiin rentoa koti-iltaa, tehtiin hampurilaisia ja hautauduttiin Annan kanssa ala-aste- ja teininostalgiaan. (Ei jeesus niitä leirikoulukuvia ja yläasteen päiväkirjamerkintöjä...)
Ens viikolla taas livemusaa ja useampi sellainen bändi, joiden näkemistä oon odottanut aika kauan.
Tässä postauksessa kuitenkin ehkä se kesän tärkein sisältö, luvassa siis festaripostaus.
Pahoittelut myös taas hyvin pitkästä ja tekstipitoisesta postauksesta, lähti vähän mopo käsistä...
Tänä kesänä kävin jopa kaksilla festareilla, kesäkuun alussa Vehkalan Rock Festissa ja muutama viikko myöhemmin hiukan perinteisemmässä Tuskassa. Useammillekin olisin voinut mennä, mutta aikataulut (ja raheet ja lipputilanteet) olivat hiukan haasteelliset.
Rock Fest-perjantaina kävin ensin aamupäivällä pääsykokeessa, jonka jälkeen hieroin naurettavan edullisia lippukauppoja Myyrmannissa, koska lippukaupan lippujen hinnat oli nousseet pöyristyttäviin summiin ja katsoin paremmaksi ostaa pilettini Huuto.netistä.
Iltapäivällä suuntasin Vehkalaan, jossa oli suorastaan absurdin paljon ihmisiä, kerrankin. Sniikkasin melko laittomasti keskelle sitä jonoa ja ehdin sisään festarialueelle juuri sopivasti katsomaan Brother Firetribea.
Sen jälkeen vuorossa olivat Viikate (joka jäi kyllä hiukan vähemmälle huomiolle kun keskityin bongailemaan tuttuja keikkanaamoja...) ja Kotiteollisuus, jonka jälkeen seurasi kavereiden metsästystä ja Turmion Kätilöt, jossa toimin lähinnä laukkunaulakkona koko muun seurueen reuhatessa siinä pitissä. Sit suunnattiinkin jo päälavalle tunkemaan itseämme Rammsteinin yleisöön edes jotenkin kelvollisille paikoille. Lopulta ei oikeastaan nähty edes mitä siellä lavalla tapahtu, mut pyrot oli hienot ja bileet ihan kivat.
Lauantaina lähestyin festarialuetta polkupyörän kanssa ja hyvin paljon tyhjemmälle festarialueelle pääsi jopa kävelemään suoraan ilman minkäänlaista jonotusta. Meno oli muutenkin jotenkin rennompi. Katsottiin Santa Cruz telttalavalla eturivistä, oli ihan yhtä viihdyttävä kuin kolme vuotta sitten. Sit tsiigattiin Michael Monroe, joka ei kyllä todellakaana ollut hetkeäkään paikallaaan ja sen lavahenkilökunta oli ihan pulassa koko ajan sen mikkijohdon kanssa. Sen jälkeen lähdettiin hyödyntämään premium-rannekkeitamme ja käymään kaupassa. Illalla vuorossa oli vielä Stam1na ja Evanescense.
Evanescencen Amy Lee ihmetteli valoisaa yötä ja olin aika hiton ylpeä pohjoisen luonnon kummallisuuksista.
Tuska-viikonloppu alkoi jo torstaina rannekkeen vaihdolla ja On the Rocksin Kesäklubilla, jonne päätettiin mennä Sanna-Marin kanssa nauttimaan kerrankin aurinkoisesta kesäiltapäivästä.
Tiedettiin että meidän (tai ainakin mun) suosikkikitaristi, aina yhtä ihana Ben, on siellä soittamassa levyjä. Mikäpä siinä sitten, vaihdettiin kuulumisia ja kuunneltiin hyvää musaa ja vähän stalkkailtiin sitä Beniä.
Muutama tunti (ja lonkero) myöhemmin oltiin jo lähdössä, mutta sit äiti laittoi mulle viestiä että on vanhojen työkavereidensa kanssa viereisellä terdellä, joten sanoin Sanna-Marille heipat ja kurvasin takaisin.
Ja sitten alkoikin tapahtua, enkä oikein itekään enää tiiä, mutta lopulta päädyin sinne Benin kainaloon ottamaan yhteiskuvaa, itkemään sille sitä kuinka oon vieläkin vähän surullinen siitä että ne lopetti Amoralin kanssa ja kehumaan sen Alcyona Sky -projektia. Yritin myös udella sen uudesta vielä toistaiseksi julkistamattomasta bändistä yksityiskohtia, mutta eihän se mokoma mitään tietenkään kertonut. Selvisi myös että oltiin menossa sinne Tuskaan samoiksi päiviksi ja sain vähän pahaa silmää, kun sanoin etten ollut tulossa katsomaan Guns 'n' Rosesia... ;)
Arvatenkin tän jälkeen fangirling level oli koko illan varmaa jotai 200/100, illalla kuuntelin Beneathia täysillä ja olin ihan onnellisuussekava (myös ehkä vähän humalassa) ja se virne kesti helposti seuraavaan päivään.
Perjantaina myöhästyin tyylikkäästi puolen setin verran siitä Brother Firetribestä, koska en vaan osannut lähteä kotoa ajoissa. Onneks olin nähny ne jo siellä Rock Festissa, muuten ois varmaan harmittanut enemmänkin. Sit katselin Anneke Van Giersbergen's Vuuria ja sen jälkeen siirryin venailemaan Wintersunia. Siitä itse keikasta ei sitten olekaan ihan hirveästi muistikuvia, kun sattumalta osuin hiukan erikoisempaan keikkaseuraan (tai ainakin melkein).
Kävelin yleisöön, pysähdyin hyvään kohtaan ja sit katse osui viereisen jäbän kenkiin, jotka näytti jotenkin vähän liian tutuilta. No, katsetta nostamallahan sitten selvisi kenen viereen olin asettunut, siinähän pönotti se sama kitarasankari, jonka kanssa olin edellisenä iltana jutustellut. Huhuhhhuuhhh.
Nauratti melkoisesti kun oltiin heitetty jotain "Ehkä nähdään Tuskassa--" -juttua. En sitten oo varma huomattiinko mua, enkä ikinä ehtinyt toteuttaa suunnitelmaani vetää sitä keikan lopuksi hihasta ja moikata, mutta anyhow.
Näytti varmaan takaapäin koomiselta, kun seisottiin siinä vierekkäin, Ben farkkutakissaan ja minä Amoral-hupparissani...
Mut joo, tän episodin jälkeen törmäsin PJ-kurssilta tuttuun kaveriin ja sen kaveriin ja vietin loppuillan niiden seurassa, mikä johti siihen että Sabatonia katsottiin ehkä kolmannesta rivistä koviin innostuneessa mielentilassa. Ei siinä mitään, hyvä oli.
Lauantaina pidin välipäivän ja sunnuntaina sain festarikavereikseni Juhon ja äidin.
Oltiin ajoissa paikalla ja katotiin Tuska-torsatain voittanut Where's my bible, sitten Battle Beast ja Dirkschneideriä seurattiin Sonatan nimmarijonosta käsin. Apocalyptican Metallica-setistä seurattiin äidin kanssa puolet, jonka jälkeen suunnattiin venailemaan Sonata Arctican alkua ja varaamaan hyviä paikkoja sekä ilahtumaan suunnattomasti suosikkihahmo-Masin läsnäolosta ja rumpujen säädöstä (se istui siellä lavalla rumpusetin takana koko keikan ajan ja tuijotin sen naamaa varmaan yhtä paljon kuin Kakonkin).
Ja joo, kyllä mä itseasiassa bongasin myös sen Nikon, niin että Tuskan jälkeen Amoral-bongausbingo näytti lukemaa 3/6.
Joo hei melkein unohdin, oltiin me myös Helsinkipäivän konsertissa, sateesta huolimatta. Mentiin The Rasmuksen takia alunperin, mut löydettiin lopulta ittemme bailaamasta Antti Tuiskun tahtiin ihan täysii. Hullua.
ajattelin kirjottaa vähän jotain näin tammikuun viimeisen päivän kunniaksi.
Tää kuukausi on mennyt tavallaan jotenki hirveen nopeesti, vaikka en oo oikeestaan tehny mitään erikoista. Yhdessä työhaastattelussa kävin, siitä pitäis tulla tieto varmaan viimeistään ens viikolla.
Viimeviikon perjantaina käytiin Idan kanssa katsomassa Sonata Arcticaa ja niitä lämpännyttä Thunderstonea The Circuksessa. Molemmat keikat oli hyvät, Sonata on kyllä ihan hiton kova livebändi. Melkoiseksi yhteislauluksihan se osin taas meni, mut sehän on just parasta.
Keikan jälkeen päädyin hetkoksi äidin ala-asteen luokkakokoukseen, kun oli tarkoitus mennä yhessä kotiin. Ihan hupsua sielläkin, istuin nurkassa lonkerotuopin kanssa ja yritin olla nauramatta ääneen niille jutuille.
Sunnuntaina meille kannettiin lainaan tädin vanha akustinen kitara ja sekös onkin tuottanut kovasti riemua. Eihän kumpikaan meistä oo koskaan oikeesti soittanu kitaraa, eikä osaa sitä yhtään, mutta silti ollaan Juhon kanssa kilpaa etitty netistä biisejä, joissa ois helpot tabsit. Innokkuus korvaa puuttuvan taidon, ja ehkä (luultavasti) me vielä opitaan.
* * * * *
Koska tää blogi teki viime vuoden aikalailla hidasta kuolemaa, jota en kuitenkaan oikeastaan haluaisi, aattelin että voisin käynnistää elvytystoimet. Sellaiseksi ajattelin tätä 365 day song challengea, jota joskus aloitin yhdelle toiselle sivustolle, mutta joka jäi pyörimään johonkin kolmen kuukauden paikkeille. En lupaa nytkään mitään tän kokonaan suorittamisesta, enkä jokapäiväisestä päivittämisestä, mutta jos kokeilisin nyt ekaks vaikka 30 biisin verran?
Day 1: Your favourite song today
Haasteen aloittava biisi on tosiaan tän päivän suosikki ja kaiken lisäksi ihan uusi tuttavuuskin vielä, vaikka onkin jo reilu nelisen vuotta vanha biisi ja oon silloin tällöin kuulostellut kyseistä bändiäkin.
Mukaillakseni erään radiotomittajan sanoja jostain vuosien takaa: "Tässä pääsemme tutustumaan Niko Kalliojärven hieman toisenlaiseen laulutulkintaan."
Yllätyin positiivisesti, en tiennyt että se osaa laulaa puhtaitakin vokaaleja.
Day 1: Your
favourite song today / Day 2: Your favourite song of all time / Day 3:
Favourite song with a color in the title / Day 4: Another top five favourite
song (different from 1 and 2) / Day 5: A song that you listen to when you
travel / Day 6: The song with the highest play count on your iTunes/iPod/mp3
player / Day 7: Favourite cover version of a song (from YouTube) / Day 8:
Another top five favourite (different from 1, 2, and 4) / Day 9: A song that
reminds you of your childhood / Day 10: Opening theme song for a series based
on your life / Day 11: Your least favourite song / Day 12: A song you always
look for on jukeboxes / Day 13: a song by your favourite band / Day 14: The
first song you heard by your favourite artist / Day 15: Your favourite female
vocal song / Day 16: A song that makes you happy / Day 17: Favourite love song
/ Day 18: Your favourite music video / Day 19: A song by one of your top five
favourite bands (different from 13) / Day 20: A song that reminds you of your
most recent ex-boyfriend/girlfriend / Day 21: Most Australian-sounding song
(one that reminds you of down under) / Day 22: Another song from a top five
favourite band (different from 13 and 19) / Day 23: A song that you would sing
on an audition for American Idol / Day 24: A song you like from a musical or
from a children's movie / Day 25: Oldest song you love / Day 26: A song that
you absolutely despise / Day 27: The first song you ever heard (that you still
listen to regularly) / Day 28: Your favourite male vocal song / Day 29: A song
that makes you sad / Day 30: A song from your favourite movie
Rimpe
Olipa tässä muutama viikko sitten vuoden viimeinen oikea kesäviikonloppu.
Vietin sen ehkä kesäisimmällä mahdollisella tavalla, festareilla Himoksella.
Ja mitkä bileet ne olikaan. Sellainen täydellinen festarisää ukkoskuuroineen päivineen (Kyllä kesä kuivaa sen minkä kastaa. Paitsi tennarit.), festarifiilis ja huhuhuh, SE BÄNDIKATTAUS.
Ei siis olleet mitkä tahansa Himos-festarit, vaan Nightwishin EFMB-kiertueen viimeinen Suomen keikka, joka samalla toimi bändin 20-vuotis juhlakeikkana ja jonka ympärille oli sitten koottu sellaset sopivat yhden päivän minifestarit. Yhteensä viis bändiä, Nigtwishin lisäksi Silentium, Delain, Sonata Arctica ja Arch Enemy. (Täytyy myöntää, että saatoin ihan oikeasti vähän kiljua, kun huomasin että The Sirens ei esiinnykkään ja se on korvattu Delainilla. Parasta.)
Mutta siis juuh, perjantaina 19. päivä lähdettiin iltapäivällä töiden jälkeen ajelemaan kohti Jämsää, tai itseasiassa Muuramea, missä meidän yöpaikka oli. Matka meni ihan kivasti, vaikka äiti olikin hitusen hysteerinen hirvien suhteen (yhtäkään ei nähty) Joskus yhentoista aikaan oltiin perillä ja todettiin, ettei oltu ainoat bändituristit siinäkään majoituslaitoksessa, vaikka vähän kauempana keikkapaikasta olikin.
Lauantaina päästiin sisään festarialueelle kolmen maissa, hetken jonottelun ja täydessä kaatosade-ukkoskuurossa kastumisen jälkeen. Syötiin jäätelöä, osteltiin bändipaitoja ja hämmästeltiin sitä, kuinka ainoa vesipiste oli sijoitettu anniskelualueelle. Lopulta vallattiin itsellemme hyvät paikat siitä semi-läheltä lavaa ja jäätiin venailee, että ekana soittanut Silentium aloittais.
Täytyy myöntää, etten ollu ikinä kuulukkaan moisesta bändistä, vaikka sekin on jo ollut olemassa 20 vuotta. Ihan kiva, mut jäi jotenki vähän laimeeks. Ihan hauskoja ja lupsakoita setiä siinä kuitenkin oli, mutta eivät arvostaneet kitarasooloja, mikä on jokseenkin käsittämätöntä musta.
Sit oli Delain, jota olinkin jo odottanut huomattavasti enemmän. Näin nää livenä aiemmin kesällä Tuskassakin ja oli jees, kun alko pikkuhiljaa tunnistaa niitäki biisejä jotka ei mun vakkarisoittolistalla pyöri. Ottivat yleisön kivasti haltuun ja fiilis alkoi mukavasti nousta. Saatiin yhteen biisiin myös arvovaltainen erikoisvieras, Marco Hietala, jonka ilmestyminen lavalle aiheutti selvän kohahduksen yleisössä, vaikkei todellakaan loppujenlopuksi edes ollut yllättävää, vaan suorastaan ennalta-arvattavaa. Parasta silti.
Delainin jälkeen soitti Sonata ja tästä olin oikeasti varmaan aikalailla yhtä innoissani kuin itse pääbändistä. Täytyy myöntää, että innostusta lisäsi entisestään se että akustisen kesäkiertueen keikoilla, kuten tämäkin, oli vakkarikokoonpanoon tehty lisäys. Toista kitaraa rämpytteli näyttävästi eräs meiksille kovinkin tuttu ja läheiseksi muodostunut henkilö, suosikkihahmoksikin kutsuttu Masi Hukari. Kaikkia parhaita biisejä, yhteislaulua, naurua ja hölmöä läppää. Niin paljon aurinkoa.
Viimeisenä ennen illan huikeaa päätöstä Nightwishin parissa, oli vielä Arch Enemy. Se oli kai jokseenkin eeppinen, mutta mua alkoi lievästi sanottuna väsyttää siinä vaiheessa, eikä ollu yhtään sellanen death metal -fiilis, joten keskityin enemmän eväiden syömiseen, vessareissuun, hienoihin valaistusolosuhteisiin auringon laskiessa, energian keräilyyn ja paikkani säilyttämiseen, kuin siihen itse keikkaan.
Nightwish alotti siinä joskus vähän kympin jälkeen ja ne edellisen setin aikana vallinneet väsymyksen rippeet karisi aika nopeasti pois. Jälleen kerran lauloin, huusin, nauroin ja hypin niin paljon kuin mahdollista.
20-vuotis -keikkaan oli tottakai ladattu myös jokunen spektaakkelimainen ylläri.
Ennen Stargazers-biisiä Marco ilmoitti nähneensä itse Nightwishin edellisen kerran livenä vuonna 2000, jonka jälkeen se ei ilmeisistä syistä ole ollut mahdollista. Kovasti kuitenkin kiinnosti miltä bändi nykyään näyttää yleisön silmin, kun ihan liekeissä näytään joka kerta olevan. Hetken pohdiskelun jälkeen herra päätti hypätä yhden biisin ajaksi yleisön sekaan ja kutsui lavalle kaikkien suureksi yllätykseksi (allekirjoittanut keräili leukaansa polvista noin koko biisin ajan...) alkuperäisbasisti Sami Vänskän.
Lisäksi sairaslomalla viimeisen muutaman vuoden ollut originaalirumpali Jukka kipusi rumpuihin soittamaan Last Ride of the Dayn ja ilta päättyi The Greatest Show on Earthiin hienosti synkatulla ilotulituksella. Settilistassa eniten ihastusta aihettivat While Your Lips Are Still Red ja Bless the Child.
Tuomaksen keikkahymy on edlleen parasta, samoin Marcon välispiikit.
Settilista;
Intro: Roll Tide (Hans
Zimmer)
Shudder
Before the Beautiful
Yours Is an
Empty Hope
Bless the
Child
Storytime
My Walden
Élan
While Your
Lips Are Still Red (!!!!!!)
Weak
Fantasy
Alpenglow
Sahara
Wishmaster
I Want My
Tears Back
Nemo
Stargazers (Sami Vänskä bassossa)
The Poet
and the Pendulum
Last Ride
of the Day (Jukka Nevalainen rummuissa)
The
Greatest Show on Earth (kappaleet 1-3)
Outrona taas loput The Greatest Show on Earthin kappaleista.
Nyt pahoittelut kilometrien postauksesta (ei täst pitäny tulla näin pitkää) ja heipat!
Hellurei taas.
Pahoittelen jo valmiiksi sitä, että tämä postaus on noin puolitoista kilometriä pitkä.
Anyhow, jatkakaamme siitä mihin edellisessä postauksessa jäätiin, eli
2007 - nykyisyys
2007 oli tärkeä vuosi. Ihan kaikella tavalla. Menin kuudennelle luokalle, oli leirikoulua, yökyläsynttäriä ja kaikkea muutakin mukavaa. Ehkä silti kuitenkin koko vuoden tärkein asia, joka vaikuttaa elämääni melko monella osa-alueella edelleen, tapahtui 16.1.-6.4. välisenä ajanjaksona.
4. tammikuuta alkoi Idols-laulukilpailun kolmas kausi, joka muutti jollakin tavalla koko Suomen pop-musiikkihistoriaa Anna Abreun muodossa.
Ja 16.1. esitetyssä Helsingin koelaulujen jaksossa mun elämääni käveli pieni, pitkätukkainen ja todellista 22 vuoden ikäänsä huomattavasti nuoremmalta näyttävä pojankloppi, joka lauloi Sonata Arcticaa ja Kirkaa niin, että Jone Nikulakin hiljeni hetkeksi. Pojanklopin nimi oli ja on edelleen Ari Koivunen.
Se oli rakkautta, jos ei nyt heti ensisilmäyksestä, mutta viimeistään teatteriviikonlopusta lähtien.
Ja sitä se on edelleen.
Ari Koivunen - Tears keep Falling (Becoming, 2008)
Jostakin syystä, joka saattoi olla se Lordin euroviisuvoitto, tai se että serkku nyt sattui kuulumaan silloin hevibändiin, Arsba kolahti hiton kovaa johonkin sellaiseen paikkaan, mistä se ei enää kulumallakaan lähde. Sehän lauloi heviä, en mä sellasta ollu koskaan kuunnellu. Toisaalta Tiktak oli kyllä ihan hyvin petaillu tätä viimesellä Myrskyn edellä -levyllään, joka oli huomattavasti raskaampi kuin ne aikaisemmat. Ja mainittakoon että vaikka se yhtye hajosi, sen jäsenistö jatkoi kukin tahollaan kovin samankaltaista kehitystä kuin minä...
2007 tiensä elämääni löysi myös toinen niistä tällä hetkellä rakkaimmista bändeistä. Samalla heviteemalla kuin edellinenkin, niinkuin melkein jokainen tästä eteenpäin... Kun Tarja vuonna 2005 erotettiin Nightwishista, meidän perheessä kiinnostuttiin. Äiti oli kai aina ajatellut, että ihan kivaa musiikkia, mutta laulaja kiljuu liikaa. Kun Anette sitten julkistettiin uudeksi laulajaksi ja Dark Passion Play -albumi ilmestyi, hankittiin se meillekin kovin nopeasti. Tykkäsin ja kuuntelin itseasiassa aika paljon ja säännöllisesti, vaikkei Nightwish vielä siinä vaiheessa miksikään ykkössuosikiksi noussutkaan. Imaginaerumia kuitenkin odoteltiin ja sen ilmestyttyä innostus bändiä kohtaan vain kasvoi. Todellinen, viimeinen läpimurto tapahtui kuitenkin marraskuussa 2012 kun päädyttiin Hartwall Areenalle katsomaan bändiä ja sen uutta, silloin vielä väliaikaista laulajaa Floor Jansenia Anetten lähdettyä bändistä. Oltiin me siinä vaiheessa jo kyllä aika isoja faneja, koska keikkaa venattiin kuin kuuta nousevaa, mutta se oli viimenen niitti sille, että Nightwish punkesi itsensä toiseksi bändiksi siihen ykköslempibändin pallille Amoralin lisäksi. Ja sille että lainasin kaikki vanhat levyt vuorotellen kirjastosta ja kuuntelin niitä kerran toisensa jälkeen maaten silmät kiinni huoneeni lattialla ja yrittäen opetella joka ikisen kappaleen lyriikat ulkoa.
Nightwish - Edema Ruh (Endless forms most beautiful, 2015)
2008 kuuntelin kaiken muun ohella paljon radiota, lähinnä YleXää, ja eräs uusi bändi, Haloo Helsinki! nimeltään kiinnitti huomioni iloisuudellaan ja energisyydellään ehkä jo ennen kuin koko muu Suomi heräsi samoihin asioihin. Muistan kun selitin siitä silloin jotain jollekin kaverilleni, jota ei kiinostanut pätkän vertaa. Hups. Samoista syistä tutustuin myös Paramoreen, vaikken sitä ookaan pitkiin aikoihin oikeestaan kuunnellutkaan.
2009 eräänä tammikuisena iltana makasin sohvalla ja kuuntelin radiota nappikuulokkeilla. YleX:n silloisessa X-ryhmä ohjelmassa juonnettiin jonkun mulle tuntemattoman rockbändin biisi ensisoittoon. Kuulosti ihan hyvältä. Mutta siinä vaiheessa kun laulu alko, meinaisn varmaan pudota sohvalta ja saada jonkun sydänkohtauksen silkasta yllätyksestä, kun Koivusen ääni vyöryi mun korviin. Se oli ensikosketukseni Amoraliin, bändiin joka oli pestannut Arsban edellisen laulajansa Nikon lähdettyä bändistä. (Tosin eipä siitä ole kuin kuukausi, kun Niko palasi bändiin...)
Ja siihen Year of the suckerpunch -kappaleeseen, joka sitten soikin YleX:llä sinä keväänä ja kesänä huomattavan paljon ollen myös kyseisen kanavan vuoden 2009 himotuin kappale.
Huolimatta siitä, että Amoral julkaisi ensimmäisen Arin laulaman levynsä 2009 toukokuussa, tutustuin siihen tarkemmin vasta vuotta myöhemmin kuunneltuani ensin Arin toisen soololevyn, Becomingin lähes puhki. Ja sekin oli sitten menoa.
2012 lainasin kirjastosta ihan vaan vitsinä (ja siksi koska Koivunen feattaa sillä) HeviSauruksenRäyh!-levyn. Jouduin kovin nopeasti toteamaan, että vitsinä lähtenyt kuuntelu oli riistäytynyt käsistä ja muuttunut puolittain ihan jopa oikeaksi faniudeksi. Lainasin lisää levyjä ja tartutin Annankin. Ja legendaarisen HeviSaurus-kesän 2012 ainekset olivat koossa.
Samana kesänä tutustuin myös Nimetön nimiseen, Suomen Paramoreksikin tituleerattuun bändiin. Sitä kuunneltiin kovasti koko kesä ja edelleen Nimetön kuuluu vakituiseen kuuntelemistooni. Suureksi harmikseni kyseinen bändi kuitenkin ilmoitti vuoden vaihteessa lopettaneensa, eikä ikinä julkaissut toista levyä.
Hevisaurus - Kaksipäinen poliisi (Räyh!, 2010)
Nimetön - Kuinka mä susta tykkään (En jää tuleen makaamaan, 2012)
2012 törmäsin myös ihan sattumalta entisen Tiktakin jäsenten nykyisiin tekemisiin. Googlettelin ihan mielenkiinnosta Amoralin silloin vielä melko tuoreen kitaristin Masin taustoja ja törmäsin bändiin nimeltä Dame, joka oli Tiktakin Empun sooloprojeksti vuodelta 2006, ja jossa Masi oli soittanut kitaraa. Hetken päästä selvisi, että kaksikollahan on nykyäänkin bändi, Alavala, johon kuuluu heidän lisäkseen Tiktakissa Empun kanssa soittanut Noora sekä silloin vielä rumpali Tyko. Kaiken lisäksi selvisi, että Masi ja Emppuhan ovat pariskunta, mikä saattoi hiukan aiheuttaa hämmennystä (ja tirskahduksia kun muistin sen Disco+Tiktak -suunnitelmani vuosien takaa...).
Myös Sonata Arctica tuli mukaan 2012 kun huomasin bändin tehneen oman versionsa Tony Kakon aikoinaan Arsballe kirjoittamastaan biisistä Losing my insanity ja kiinnostuin kunnolla. Viimeinen niitti Sonata-faniudelle oli kuitenkin 2014 keväällä ilmestynyt Pariah Child -albumi.
Sonata Arctica - Blood (Pariah child, 2014)
(Btw, hauska fakta tästä biisistä. Biisin alussa oloevan kuvauksen verestä puhuu tuo edellisestäkin biisistä tuttu kitarasankari herra Hukari...)
2013 koko musiikkitilanne alkoi pikkuhiljaa paisua kuin pullataikina, kun bongailin uusia kuuntelemisen arvoisia bändejä jatkuvalla syötöllä. Syytetään tästä Lumia-puhelinten Mix Radio -palvelua. Kuuntelin melko paljon Ari Koivusen artistikanavaa, joka kuten spotifynkin samanniminen toiminto, soittaa paitsi kyseisen artistin kappaleita, myös muiden samankaltaisten bändien musiikkia. Kun olin tarpeeksi kauan kuunnellut palvelusta Teräsbetonia, Northern Kingsia, Brother Firetribea, Kotiteollisuutta ja ties mitä muita bändejä, marssin kirjastoon ja lainasin kyseisten bändien levyjä.
Teräsbetonin kuuntelu alkoi samalla tavalla läppänä kuin HeviSauruksenkin ja myös jatko oli samanlainen: totesin sen olevan yllättävän hyvää ja jäin koukkuun. Pointti on kai siinä kummankin bändin kohdalla, että vaikka sanoitukset onkin tehty pilke silmäkulmassa ei niin tosissaan (tai lapsille), soitannollisesti homma toimii erittäin hyvin. Sitäpaitsi Jarkko Aholan ääni on uskomaton.
Viimeisen puolentoista vuoden sisällä soittolistalle ei nyt ehkä varsinaiseti ole kertynyt uusia bändejä, mutta ole tutustunut ja tykästynyt lisää vanhempiin, myöskin Mix Radio aikaisin bändeihin sekä Radio Rockilla kovasti soineisiin tuttavuuksiin kuten Battle Beast ja Amaranthe.
Sen lisäksi taidan ostata varmaan puolista Radio rockin soittolistan biiseistä lyriikat ulkoa, olivat ne mitä tahansa...
Se olis (varmaankin?) siinä.
Pahoittelen edelleen kilometrien pituista postausta. Et ehkä missannut mitään jos et jaksanut lukea sitä kokonaan tai sitten vain puolet siitä mikä tekee Riinasta Riinan, eiku...
Palaillaan,
Nyt sitä kuulkaa pukkais, koostetta siitä, mitä kaikkea vuosi 2014 mun elämässä sisälsi.
Sen voin sanoa, että jännittävää on ollut, lähinnä koska lukion loppu ja uusi koulu yms.
Huomaa myös, että viimevuoden lopussa on täysi-ikäistytty. Eipä siinä mitään, antaa mennä.
Tammikuu
Lukion kolme viimeistä kouluviikkoa.
Prelit. Ilmassa oli tietynasteista haikeutta, vaikka koulua olikin oikeasti jäljellä vilä ties kuinka paljon. Tavallaan.
AKU <3
Amoralin Fallen leaves & Dead sparrows pre-listening partyt. " Tässä on joku hepreankielinen kirjain..." Oli kyllä hauskaa...:D
Helmikuu
PENKKARIT oli parhautta.
Meidän rekkalakanat oli hienoimmat ja ääntäkin lähti kiitettävästi.
Ja ne jatkot ainakin, oli huvittavaa seurata muiden kännitoilailuja itse selvänä...;)
"Lukuloma", jonka aikana mulla oli tosiasiassa ehkä kaks kokonaan vapaata päivää ja lukusuunnitelmakin tais vähän kusaista...
INSSI LÄPI ja ajokortti käpälään.
Amoralin levynjulkkarikeikka Virgin Oilissa, Anna ja Sanna-Mari seuranani.
Maaliskuu
Ylppärit. Ja se, että ne oli ohi 19. päivä ja sit koitti
VAPAUS
Paitsi että oli se kuviskurssi.
Täydellisen onnellisuuden viikkoja, jäätelöä, valokuvausta ja kavereita.
Taaaaas kerran Amoralin keikka, olihan siellä myös Profane Omen ja MyGrain.
Suklaacookieita, Sonata Arcticaa ja koulujen ennakkotehtäviä.
Huhtikuu
Täydellinen sekoaminen eräästä Ylen perjantai-iltojen musiikkiviihdeohjelman jaksosta.
Sanna-Marin kanssa viileähkössä Helsingissä jonotellen hyvin vietetty päivä, joka loppui onnellisesti nimmareihin ja herrojen Don Rosa ja Tuomas Holopainen tapaamiseen.
Samana päivänä tuli pääsykoekutsu.
Pääsiäinen ja eeppinen simasekoilu.
Ari Koivunen & Luca Gargano Duo Jyväsessä ja sitä seurannut seuraavan päivän leikkimielinen naljailu partiokavereilta. Joskus käy näin :D
Toukokuu
Pääsykokeet.
Helle, joka ilmestyi kuin tyhjästä.
Viralliset YO-tulokset ja YO-juhlien valmistelut.
Kavereita ja partiota. Piknik, jolla käytettiin varmaan enemmän aikaa nauramiseen, kuin siihen retken suunnitteluun: " Miks nää muumipappakeksien silmät näyttää ihan kissanpyllyiltä?!?"
Partioretki, jolla uitiin varmaan enemmän kuin kukaan koskaan Käpiksellä.
Kari-sammakko ja Kultapoika.
Onnellisuus.
Lakkiaiset.
Kesäkuu
Töitä. Keppihevosia ja koiria, jo ties kuinka monetta kesää putkeen. Ihan parhaita lapsia ja superit työkaverit. Tosi huonoa ja väsynyttä insideläppää.
Koko ajan satoi.
Kivenlahti Rock. Oli kivaa, mut vieläki painaa vähän mieltä ne bileet, mitkä ois ollu On the Rocksissa samaan aikaan. Next time then.
Tieto siitä, että oon saanut opiskelupaikan.
Järkytyin ja unohdin pankkikortin tunnusluvun Arnold'sin kassalla.Hups.
Sukulaisvauvojaaaa, tuplakappalein.
Yks hullu photoshootti Annan kanssa.
Heinäkuu
Kavereita kunnolla pitkästä aikaa. Syötiin ihan liikaa: "Esteet on tarkoitettu ylitettäviksi!"
Vaellus Saariselällä. Helteinen, muttei tällä kertaa niin kovin ötökätön, lappi koettu once again.
Innostuin lukemaan.
Päivä Serenassa Juhon ja Tommyn kanssa. Seuraavana päivänä joka paikkaan sattui, portaiden kiipeämin ja vastavirtaaan uiminen osoittautuivat hyviksi urheilulajeiksi.
Mökkeilyä. Rannalla makaamista ja veneilyä.
Partioleiri Mahti '14:sta alkupuolisko.
Elokuu
Loput Mahti '14:sta. Helteisiä päiviä, muutama ukkoskuuro ja kaikkien (ainakin ulkopuolisten) mielestä ihan liikaa Robinia.
Viimeinen lomaviikko puolittain mökillä mummin ja serkkujen kanssa, puolittain kotona.
Jennin kanssa käytiin kattomassa hienoja koirian Maailman voittaja-näyttelyssä.
Koulu alkoi, enkä etukäteen yhtään tiennyt mitä oisin odottanut. Kyllähän se sitten selvisi siinä.
Loppukuusta vettä satoi taas vähän enemmän kuin ois ollu tarpeeks.
Syyskuu
Koulua. Paljon kaikkea uutta.
Juhon rippijuhlat.
Koulussa pörrännyt flunssa, joka iski muhunkin. Katoin ihan liikaa Poliiseja.
Syskyinen mökkiviikonloppu, viimenen tänä vuonna.
Lokakuu
Syksyn keikkateemaviikko: Alavalaa ja Amoralia.
Koulussa piirrettiin ekan kerran elävää mallia.
Partiota.
Syysloma ja kahen päivän koirapäiväleiri. Oli hauskaa.
Bongasin Jouni Hynysen keskustassa.
Marraskuu
Meiksi 19 v.
Ensilumi teki mut onnelliseks, vaikkei maassa sitä yhtä iltapäivää pidempään ollutkaan.
Etäopiskelupäivät, joina mulla ei oikeasti ollut mitään kouluhommia.
Joulukuu
Aurinko oli rakkautta.
Taas keikkailua: Sonata Arctica ja Raskasta Joulua.
Kaveriporukan pikkujoulut ja koulukavereiden pictionaryiltamat: "Auto, talo, ovi, ikkuna...!"
Joulufiilistely. Lumi ja pakkanen on parasta.
Kuten viimevuonnakin, mulle saa ilomielin lähettää blogiin liittyvää toivetta, ehdotusta tai haastetta, otan mielelläni vastaan.
Tää ois nyt tässä, pitäkää kivaa myös tunnin päästä alkanvana vuotena 2015!
