Viimeinen oikea koulupäivä ennen lomaa. Viimeiset palautukset tehty. Huomenna vielä jonkun näköinen kevätjuhla ja kavereita. Sit alkaa kesäloma, vaikka onhan mulla toki töitäkin heti ensi viikolla, 7-9-vuotiaiden kokkileiri. Sen jälkeen onneks kaks viikkoa täyttä vapautta ja parhautta. Jei.
Siltikin vähän haikea lähteä lomalle, koska tuolla koulussa on niin kivaa ja kaverita, joita en sit kuitenkaan onnistu ikinä näkemään lomalla... Ehkä mun pitää ryhdistäytyä ja oikeasti vaan nähdä ne edes kerran kesälläkin.
Toissapäivänä näin pääskysiä ja julistin sen myötä kesän virallisesti alkaneeksi. Vihdoin.
Kevään viimeinen viikonloppu vietetty oikeastaan varsin rennoissa tunnelmissa, partion merkeissä.
Oli seikkailijaosaston kevätretki, mutta koska jostain syytä meidän tyttöryhmästä ei lähtenyt yksikään lapsi, saatiin olla vähän huolettomammin kun ei tarvinnut koko ajan huolehtia omistaan.
Ajeltiin Annan kanssa pitkin ja poikin hiekkateitä, istuttiin pari tuntia aurinkoisessa metsässä rastilla musiikkia kuunnellen, pelattiin superpaljon Halli-Gallia ja Unoa, joissa molemmissa Venla voitti ihan liian monta kertaa ja saunottiin varmaan ainakin puoltoista tuntia. Terrorisoitiin ehkä jokaisen kuuntelemamme biisin sanat tai ainakin niiden merkitys uuteen uskoon ja kuunneltiin hurjan paljon Robinia.
Tänään oon ollu vapaalla jalalla, koska meillä on näyttöpäivät tänään ja huomenna ja mulla on se vasta huomenna. Nukkuin pitkään, makasin sohvalla ja katsoin telkkaria, kävin pyöräilemässä ja kirjastossa.
Vähän oon myös Nightwish-fanityttöillyt. Enää 15 päivää kesän venatuinpaan seikkailuun. Huuuu.
Aurinkopäivä taas, tänään saatiin roppakaupalla lämpöasteitakin. Nää tekee mut niin onnelliseks, vaikka olis kuinka kiire ja stressi vuoden viimeisten koulu- ja partiojuttujen kanssa.
Koulussa olisin vaan halunnut karata avonaisesta ikkunasta.
Bussi ajoi pysäkin ohi, koska nappula ei toiminutkaan ja jouduin kävelemään ties kuinka pitkään, mutten antanut sen haitata hyvää fiilistä.
Kuuntelin kesäsoittolistaa, Robin lauloi mun korvaan että "liian kuuma on vaatteet päällä" ja oon samaa mieltä kun pohkeet kiehui mustissa farkuissa, mutta toisaalta sitä lämpöähän tässä on kaivattukin.
Vastaantulijat kesämekoissa pistää hymyilyttämään, samoin kun ne keväästä hullaantuneet, kävelytiellä miten sattuu häröilevät koirat.
Facebook muistutti lukion kevätkonsertista, jossa kavereita laulamassa. Päätin tehdä extempore-lähdön. Oli parasta, tyypit vaan on niin hyviä.
Kesä vaanii nurkan takana ja aurinko ja vihreys saa mut edelleen jatkuvasti äärimmäisen hyvälle tuulelle. Nyt kun viel vähän lämpenis...
Koulussa on hirmuinen kiire näin lukuvuoden loppuun, mutta en anna sen pilata hyvää fiilistä vaan kelailen vain sitä, että kesälomaan on enään kaks viikkoa. Ja sit koittaa kaikki kiva mitä on venattu ties kuinka pitkään.
Mennyt viikonloppu on tuntunut musta jotenkin hirmu pitkältä, huolimatta siitä että olin vapaan torstain jälkeen perjantain koulussakin.
Torstaina käytiin päiväretkellä mökillä nuuskuttelemassa miltä siellä vaikuttaa talven jäljiltä.
Oikein hyvältä näytti, ei kaatuneita puita (onneksi) eikä muitakaan ylläreitä. Haravoitiin ja polteltiin puista tuulen mukana alas tulleita risuja. Radion säätiedotus väitti jatkuvasti päivää sateiseksi, mutta paikalle antamamme nimitys "aurinkorannikko" piti paikkansa jälleen auringon porottaessa kirkkaansiniseltä taivaalta.
Lauantaina suoritimme Perttulassa pienimuotoisen ja hyvin epävirallisen sukukokouksen, kun kaikki taas mystisesti vain sattuivat paikalle samaan aikaan. Syötiin jäätelöä ja leikittiin lasten kanssa. Piirrettiin ja hypittiin, hyppynarua ja trampoliinilla.
Tänään kävin Alban kanssa lenkillä ja ihailin niin kovin kaunista keväistä metsää, jonkan jälkeen neitikoira pääsi lähes koirien seitsämänteen taivaaseen, kun joku pelasi hänen kanssaan vielä pitkän tovin pallollakin. Parasta. Katsokaa nyt miten onnellinen hän on <3
Mutta hyi, se kyy jonka näin ei ollut hauska, vaikka lenkkiseurani harppoikin sen ohi kuin mitään käärmettä ei olisi ollutkaan. Hyvä niin.
Hellurei taas.
Pahoittelen jo valmiiksi sitä, että tämä postaus on noin puolitoista kilometriä pitkä.
Anyhow, jatkakaamme siitä mihin edellisessä postauksessa jäätiin, eli
2007 - nykyisyys
2007 oli tärkeä vuosi. Ihan kaikella tavalla. Menin kuudennelle luokalle, oli leirikoulua, yökyläsynttäriä ja kaikkea muutakin mukavaa. Ehkä silti kuitenkin koko vuoden tärkein asia, joka vaikuttaa elämääni melko monella osa-alueella edelleen, tapahtui 16.1.-6.4. välisenä ajanjaksona.
4. tammikuuta alkoi Idols-laulukilpailun kolmas kausi, joka muutti jollakin tavalla koko Suomen pop-musiikkihistoriaa Anna Abreun muodossa.
Ja 16.1. esitetyssä Helsingin koelaulujen jaksossa mun elämääni käveli pieni, pitkätukkainen ja todellista 22 vuoden ikäänsä huomattavasti nuoremmalta näyttävä pojankloppi, joka lauloi Sonata Arcticaa ja Kirkaa niin, että Jone Nikulakin hiljeni hetkeksi. Pojanklopin nimi oli ja on edelleen Ari Koivunen.
Se oli rakkautta, jos ei nyt heti ensisilmäyksestä, mutta viimeistään teatteriviikonlopusta lähtien.
Ja sitä se on edelleen.
Ari Koivunen - Tears keep Falling (Becoming, 2008)
Jostakin syystä, joka saattoi olla se Lordin euroviisuvoitto, tai se että serkku nyt sattui kuulumaan silloin hevibändiin, Arsba kolahti hiton kovaa johonkin sellaiseen paikkaan, mistä se ei enää kulumallakaan lähde. Sehän lauloi heviä, en mä sellasta ollu koskaan kuunnellu. Toisaalta Tiktak oli kyllä ihan hyvin petaillu tätä viimesellä Myrskyn edellä -levyllään, joka oli huomattavasti raskaampi kuin ne aikaisemmat. Ja mainittakoon että vaikka se yhtye hajosi, sen jäsenistö jatkoi kukin tahollaan kovin samankaltaista kehitystä kuin minä...
2007 tiensä elämääni löysi myös toinen niistä tällä hetkellä rakkaimmista bändeistä. Samalla heviteemalla kuin edellinenkin, niinkuin melkein jokainen tästä eteenpäin... Kun Tarja vuonna 2005 erotettiin Nightwishista, meidän perheessä kiinnostuttiin. Äiti oli kai aina ajatellut, että ihan kivaa musiikkia, mutta laulaja kiljuu liikaa. Kun Anette sitten julkistettiin uudeksi laulajaksi ja Dark Passion Play -albumi ilmestyi, hankittiin se meillekin kovin nopeasti. Tykkäsin ja kuuntelin itseasiassa aika paljon ja säännöllisesti, vaikkei Nightwish vielä siinä vaiheessa miksikään ykkössuosikiksi noussutkaan. Imaginaerumia kuitenkin odoteltiin ja sen ilmestyttyä innostus bändiä kohtaan vain kasvoi. Todellinen, viimeinen läpimurto tapahtui kuitenkin marraskuussa 2012 kun päädyttiin Hartwall Areenalle katsomaan bändiä ja sen uutta, silloin vielä väliaikaista laulajaa Floor Jansenia Anetten lähdettyä bändistä. Oltiin me siinä vaiheessa jo kyllä aika isoja faneja, koska keikkaa venattiin kuin kuuta nousevaa, mutta se oli viimenen niitti sille, että Nightwish punkesi itsensä toiseksi bändiksi siihen ykköslempibändin pallille Amoralin lisäksi. Ja sille että lainasin kaikki vanhat levyt vuorotellen kirjastosta ja kuuntelin niitä kerran toisensa jälkeen maaten silmät kiinni huoneeni lattialla ja yrittäen opetella joka ikisen kappaleen lyriikat ulkoa.
Nightwish - Edema Ruh (Endless forms most beautiful, 2015)
2008 kuuntelin kaiken muun ohella paljon radiota, lähinnä YleXää, ja eräs uusi bändi, Haloo Helsinki! nimeltään kiinnitti huomioni iloisuudellaan ja energisyydellään ehkä jo ennen kuin koko muu Suomi heräsi samoihin asioihin. Muistan kun selitin siitä silloin jotain jollekin kaverilleni, jota ei kiinostanut pätkän vertaa. Hups. Samoista syistä tutustuin myös Paramoreen, vaikken sitä ookaan pitkiin aikoihin oikeestaan kuunnellutkaan.
2009 eräänä tammikuisena iltana makasin sohvalla ja kuuntelin radiota nappikuulokkeilla. YleX:n silloisessa X-ryhmä ohjelmassa juonnettiin jonkun mulle tuntemattoman rockbändin biisi ensisoittoon. Kuulosti ihan hyvältä. Mutta siinä vaiheessa kun laulu alko, meinaisn varmaan pudota sohvalta ja saada jonkun sydänkohtauksen silkasta yllätyksestä, kun Koivusen ääni vyöryi mun korviin. Se oli ensikosketukseni Amoraliin, bändiin joka oli pestannut Arsban edellisen laulajansa Nikon lähdettyä bändistä. (Tosin eipä siitä ole kuin kuukausi, kun Niko palasi bändiin...)
Ja siihen Year of the suckerpunch -kappaleeseen, joka sitten soikin YleX:llä sinä keväänä ja kesänä huomattavan paljon ollen myös kyseisen kanavan vuoden 2009 himotuin kappale.
Huolimatta siitä, että Amoral julkaisi ensimmäisen Arin laulaman levynsä 2009 toukokuussa, tutustuin siihen tarkemmin vasta vuotta myöhemmin kuunneltuani ensin Arin toisen soololevyn, Becomingin lähes puhki. Ja sekin oli sitten menoa.
2012 lainasin kirjastosta ihan vaan vitsinä (ja siksi koska Koivunen feattaa sillä) HeviSauruksenRäyh!-levyn. Jouduin kovin nopeasti toteamaan, että vitsinä lähtenyt kuuntelu oli riistäytynyt käsistä ja muuttunut puolittain ihan jopa oikeaksi faniudeksi. Lainasin lisää levyjä ja tartutin Annankin. Ja legendaarisen HeviSaurus-kesän 2012 ainekset olivat koossa.
Samana kesänä tutustuin myös Nimetön nimiseen, Suomen Paramoreksikin tituleerattuun bändiin. Sitä kuunneltiin kovasti koko kesä ja edelleen Nimetön kuuluu vakituiseen kuuntelemistooni. Suureksi harmikseni kyseinen bändi kuitenkin ilmoitti vuoden vaihteessa lopettaneensa, eikä ikinä julkaissut toista levyä.
Hevisaurus - Kaksipäinen poliisi (Räyh!, 2010)
Nimetön - Kuinka mä susta tykkään (En jää tuleen makaamaan, 2012)
2012 törmäsin myös ihan sattumalta entisen Tiktakin jäsenten nykyisiin tekemisiin. Googlettelin ihan mielenkiinnosta Amoralin silloin vielä melko tuoreen kitaristin Masin taustoja ja törmäsin bändiin nimeltä Dame, joka oli Tiktakin Empun sooloprojeksti vuodelta 2006, ja jossa Masi oli soittanut kitaraa. Hetken päästä selvisi, että kaksikollahan on nykyäänkin bändi, Alavala, johon kuuluu heidän lisäkseen Tiktakissa Empun kanssa soittanut Noora sekä silloin vielä rumpali Tyko. Kaiken lisäksi selvisi, että Masi ja Emppuhan ovat pariskunta, mikä saattoi hiukan aiheuttaa hämmennystä (ja tirskahduksia kun muistin sen Disco+Tiktak -suunnitelmani vuosien takaa...).
Myös Sonata Arctica tuli mukaan 2012 kun huomasin bändin tehneen oman versionsa Tony Kakon aikoinaan Arsballe kirjoittamastaan biisistä Losing my insanity ja kiinnostuin kunnolla. Viimeinen niitti Sonata-faniudelle oli kuitenkin 2014 keväällä ilmestynyt Pariah Child -albumi.
Sonata Arctica - Blood (Pariah child, 2014)
(Btw, hauska fakta tästä biisistä. Biisin alussa oloevan kuvauksen verestä puhuu tuo edellisestäkin biisistä tuttu kitarasankari herra Hukari...)
2013 koko musiikkitilanne alkoi pikkuhiljaa paisua kuin pullataikina, kun bongailin uusia kuuntelemisen arvoisia bändejä jatkuvalla syötöllä. Syytetään tästä Lumia-puhelinten Mix Radio -palvelua. Kuuntelin melko paljon Ari Koivusen artistikanavaa, joka kuten spotifynkin samanniminen toiminto, soittaa paitsi kyseisen artistin kappaleita, myös muiden samankaltaisten bändien musiikkia. Kun olin tarpeeksi kauan kuunnellut palvelusta Teräsbetonia, Northern Kingsia, Brother Firetribea, Kotiteollisuutta ja ties mitä muita bändejä, marssin kirjastoon ja lainasin kyseisten bändien levyjä.
Teräsbetonin kuuntelu alkoi samalla tavalla läppänä kuin HeviSauruksenkin ja myös jatko oli samanlainen: totesin sen olevan yllättävän hyvää ja jäin koukkuun. Pointti on kai siinä kummankin bändin kohdalla, että vaikka sanoitukset onkin tehty pilke silmäkulmassa ei niin tosissaan (tai lapsille), soitannollisesti homma toimii erittäin hyvin. Sitäpaitsi Jarkko Aholan ääni on uskomaton.
Viimeisen puolentoista vuoden sisällä soittolistalle ei nyt ehkä varsinaiseti ole kertynyt uusia bändejä, mutta ole tutustunut ja tykästynyt lisää vanhempiin, myöskin Mix Radio aikaisin bändeihin sekä Radio Rockilla kovasti soineisiin tuttavuuksiin kuten Battle Beast ja Amaranthe.
Sen lisäksi taidan ostata varmaan puolista Radio rockin soittolistan biiseistä lyriikat ulkoa, olivat ne mitä tahansa...
Se olis (varmaankin?) siinä.
Pahoittelen edelleen kilometrien pituista postausta. Et ehkä missannut mitään jos et jaksanut lukea sitä kokonaan tai sitten vain puolet siitä mikä tekee Riinasta Riinan, eiku...
Palaillaan,
Aurinko paistaa taas taivaan täydeltä.
Rakastan koivuihin puhjenneita, ihan pikkuruisia hiirenkorvia, jotka saavat maiseman vihertämään hennosti. Ja sitä kuinka aurinko aamulla paistoi tuoreen, kirkkaan virheän uuden ja pörröisen ruohon läpi ja sai senkin loistamaan vaaleanvihreänä.
Tänään oli niin lämmin, että riisuin takin, sulloin sen reppuun ja istuin bussipysäkillä flanellipaidassa, kasvot aurinkoa kohti kohotetuina.
Näin vuoden ensimmäiset voikukat.
Kuuntelen edelleen Haloo Helsinkiä ja kesäsoittolistaakin. Tanssin ja laulan mukana. Hitto kun venaan kesäkuuta.
Kyllä se vielä sieltä tulee.
Heipähei. Koska elämäni on tällä hetkellä kovin arkista ja epätapahtumarikasta, ajattelin tähän väliin tehdä kauan kaavailemani musiikkipostauksen, tarkemmin sanottuna musiikkipostausten parin, koska muuten tästä tulis varmaankin viiden kilometrin pituinen.
Aina välillä ajaudun miettimään, miten oonkaan päätynyt kuuntelemaan niitä bändejä joita tällä hetkellä kuuntelen ja onpa joku sitä ehkä joskus kysynytkin multa.
Selvittääkseni itselleni ja teille muillekin tämän mystisen kehityksen, tässä tätä nyt olis.
Luvassa siis tarinoita siitä, miten päädyin suosikkibändieni pariin ja muuta mukavaa turinointia soittolistaani kuuluvista yhtyeistä.
Varhaislapsuus - 2006
Kun olin pieni, meillä kotona kuunneltiin lähinnä suomirockia. Eppu Normaali, Pauli Hanhiniemi, Egotrippi ja muut vastaavat tais olla niitä yleisimpiä. Radiokanavista soi muistaakseeni Suomipop ja silloinen Radio Mafia.
Oli mulla toki jotain Frööbelin palikoiden ja Kengurumeiningin sun muiden vastaavien lastenyhtyeidenkin levyjä joita kuunneltiin ja joista tykkäsinkin, mutta musta tuntuu että Pauli Hanhiniemi vei silti voiton...
Ensimmäinen oma musiikillinen heräämiseni tapahtui kun olin 5. Olin jo radiosta kuullessani ihastunut TiktakinKyyneleet -biisiin ja kun eräs eskarikaverini sitten toi sen johonkin levyraatiin tai muuhun vastaavan, se oli menoa. Yksityiskohdat ovat saattaneet päästä karkaamaan, mutta seuraava muistikuva aiheesta on, että kyseinen kaveri tuli meille Tiktakin Jotain muuta -levyn kanssa, ja äiti nauhoitti sen mulle C-kasetille. Eipä meillä sitten hetkeen tainnut mikään muu soidakaan...
Joo...Tiktak oli mun lempibändi vuoteen 2007 saakka, kunnes ne lopetti ja meiksinkin intrestit oli jo alkaneet siirtyä toisaalle. Sen parissa on koettu paljon kaikenlaista, kehitetty ties minkälaisia koreografioita ja muita kummallisuuksia biiseihin, laulettu fiiliksellä mukana ja vaikka mitä, olihan se kuitenkin mun lempparibändi lähes koko ala-asteen... Ja sit piti aina tapella kovasti kaikkien Nylon Beatin ja Gimmelin fanien kanssa siitä, mikä tyttöbändi nyt sitten olikaan se kovin. Mulla on niiden melkein kaikki levyt (eli siis kaikki lukuun ottamatta niitä muutamaa kokoelmaa ja erikoisversiota...)
Biiseistä tulee edelleen ihan tosi hyvä ja kivan nostalginen fiilis ja oon vähän katkera edelleen siitä, etten ikinä päässyt toiveistani huolimatta yhdellekään Tiktakin keikalle.
Ehkä joskus 7-8 -vuotiaana mulla oli myös ainoa sellainen musiikillinen sivupolku, jota nykyään vähän häpeän. Vaikka no, oon ollu sen verran nuori ettei varsinaiseen häpeään ehkä ois mitään syytä, mutta anyhow. Sanotaan nyt sitten vaikka mieluummin että se on ainoa koskaan kuuntelemistani bändeistä, jota en enää ikinä kuuntele. Tai ainakaan mitenkään säännöllisesti tai tarkoituksenmukaisesti.
Olin siis jonkun aikaa kovin mieltynyt Disco-bändiin ja mulla oli myös jotain kieroja visioita siitä, kuinka onnistuisin jotenkin parittamaan sen bändin jätkät Tiktakin tytöille. Tai ehkä kuitenkin siitä, jos ne muuten vaan pariutuisivat keskenään.
Toisinaan totuus on tarua ihmeellisenpää, eikä tää pikku-Riinan suunnitelma ollutkaan ihan niin kaukaa haettu kuin voisi kuvitella, kuten myöhemmin paljastui... ;)
Tosin Disco-yhtye ei mitenkään liity tähän kummalliseen todellisuuteen.
Kuunneltiin Annan kanssa myös kovasti Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi -musikaalin biisejä joskus ekan ja tokan luokan aikana. Nekin on kyllä edelleen ihan parhautta jos niitä eksyy kuuntelemaan.
Keväällä 2006 mulla oli liiallisen Eragonin ja muiden fantasiakirjojen lukemisen aiheuttama lyhytkestoinen omituinen haltia/keijukais-vaihe, jonka aikana tutustuin Indicaan. Tuuliset tienoot -levy pyöri jonkin aikaa kovinkin usein CD-soittimessani. Sivuoireina tästä haltiavaiheesta oli myös yllättäen iskenyt innostus käyttää hameita koulussa ja pitää kummallisia saparokampauksia joissa oli ihmeelliset isot ja kimaltelevat ponnarit sekä valtava määrä haltia- ja lohikäärmeaiheisia piirrustuksia. Tyylilliset kummallisuudet poistuivat, kaikki muu pysyi.
2006 oli myös ensimmäinen Idols-kausi jonka katsoin. Kuten kaikki tiedämme, kauden voittaja Ilkka Jääskeläinen floppasi pahemman kerran, päätyi Pikku Kakkosen säämieheksi ja lopulta katosi kokonaan julkisuudesta. Sen sijaan toiseksi tullut Katri Ylander onnistui valloittamaan koko perheemme ja pääsemään kuuntelulistalle. Katrin eka levy oli ihan kiva, toinen ei iskenyt ilmestyessään, vaikka nyt oonkin alkanut löytää sitä uudestaan, mutta kolmas, 2010 julkaistu Valvojat on puhdasta neroutta alusta loppuun ja parasta sunnuntaimusiikkia mitä tiedän. Suosittelen. Siihenkin liittyy kaikkia hölmöjä sisäpiirijuttuja jotka vaan minä ja Anna tiedetään, muttei niistä sitten sen enenpää...
Ja joo, sattuihan siinä 2006 keväällä sellanenkin pieni juttu, kuin Lordin euroviisuvoitto. Se saatoi olla olennaisena osana musiikillista kehitystäni, vaikkei musta ikinä varsinaista Lordi-fania tullutkaan. Joku muu hoiti sen mun puolesta...;)
Nyt jätän teidät hetkeksi sulattelemaan tätä informaatioläjää ja palailen kohtapuoliin toisen, tätäkin pidemmän ja puuduttavamman osan kanssa.
Adios,
