Pastellisävyinen huurteinen talvimaailma ja hienot auringonlaskut.
Päättötyönäyttelyn avajaiset ja niiden jatkot.
Stessittömyys, hyvä musiikki.
Vajaa kaksi viikkoa valmistumiseen ja jouluun.
Raskasta Joulua -keikka tulevana lauantaina.
Ensivuoden keikkakalenteri suunniteltu helmikuulle saakka, pistää hymyilyttämään.
Tänään myös hymyilyttää tää, oon siis luukku nro. 13.
Ja koska tänne en oo vielä mainostanutkaan, niin meidän super päättötyönäyttely Metamorfoosi on Kaapelitehtaan Valssaamossa avoinna joka päivä vielä 20.12. asti, eli jos liikutte hoodeilla nii käykää kurkkaamassa. Se on kuulkaa ilmainenki vielä.
Ps. Ostakaa valvojilta mun tekemiä kortteja, niin saan vähän taskurahaa.
Harjoittelu loppui, huomenna taas kouluun, hyi.
Perjantai oli niin kiireinen, ettei ehtinyt oikeastaan edes olla haikea.
Harmitti vaan kun työt jäi kesken, nyt kun niitä kerran oli. "On tämä saatana työmaa."
- lause, joka kuulsi kaikkien turhautuneista huokauksista läpi.
Viime viikolla myös valtavat määrät lukiokaipuuta ja nostalgiaa, koska keskiviikkona tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun Amoralin Beneath julkaistiin ja etenkin siitä, kun näin sen bändin ekaa kertaa livenä. Menisin siihen lokakuuhun takas ihan koska vaan jos voisin, oli sen verran hyvä.
Istuin myös yhtenä iltana alkuviikosta kaikkien aiempien tapojeni vastaisesti Kampissa baarissa kavereiden kanssa aika pitkään. Saattoi myös olla, että niiden dippiperunoiden lisäksi edessäni oli tuopissa jotain muuta kuin kokista. Mene ja tiedä.
Ylihuomenna alkaa marraskuu, enkä tosiaan tiedä mihin tää kaikki aika menee.
Pitäis varmaan oikeesti nyt alkaa työstää sitä päättötyötä muutenkin kuin ajatustyöskentelynä.
Riina
Tiistaina Espalla satoi räntää, kerrostaloissa näkyi jo jouluvaloja ja nää ruusut kukki. Hassua.
Syksyn valo muistuttaa jo vähän talvesta. Aurinko paistaa samassa kulmassa kuin helmikuussa, ja mulla on tuttu fiilis, kun kävelen pressanlinnan ohi työpäivän jälkeen, vaikka taivas onkin vielä sinisempi kuin talvella, puut huurteen sijasta keltaisten lehtien peitossa, meri kimmeltää sulana ja lämpöäkin on ehkä vähintään kymmenen astetta enenmmän kuin helmikuussa.
Viileä tuuli pyörittää niitä keltaisia lehtiä kävelytiellä (paitsi tänään oli kyllä ihan tyyntä)
Tänään palasin viikon syyslomalta. Vielä reilu viikko harjoittelua jäljellä. Musta on vaikeeta ymmärtää mihin ne kaikki viikot on taas kadonneet, tää syksy on mennyt paljon nopeemmin kuin viime kevät.
On ollut jotenkin vaivattoman mutkaton päivä ja iltapäivällä päätin toteuttaa hymyssä suin suunnitelmani lintsin valokarnevaalissa piipahtamisesta. Kävelin sinne keskustasta, koska oli niin kiva ilma. Kaisaniemessä näin hienoja sirkushevosia ja mietin, että pitäisköhän sitäkin mennä pitkästä aikaa katsomaan, sirkusta siis.
Lintsillä ostin kaksi laitelippua ja lähdin fiilistelemään syksyistä, hämärtyvää huvipuistoa. Ranskiksia, metrilakua ja hyvää fiilistä. Ajoin kaksi kierrosta vuoristoradalla ja lähdin kotiin lämmin glöki pahvimukissa.
Viime viikko kului tosiaan syyslomalla, lähinnä partiojuttujen merkeissä, koska oltiin viikonloppuna retkellä. Oli ihan kiva reissu, kun lopulta päästiin sinne. Kävin mä tiistaina vähän kulttuuriakin harrastamassa, kun mulle suositeltiin töistä lähtiessäni HAMissa olevaa Yayoi Kusaman näyttelyä. Ihan kiva sekin.
Tiiattekö sen fiiliksen, kun lempibändin laulaja-kitaristi tykkää sun instagram-kuvista?
Tai kun saman bändin toinen kitaristi myy sulle levyn bändiltä, jonka kanssa se on kiertänyt ympäri Suomea koko kesän?
Ette ehkä, mut se on aika muikee tunne se.
Lupasin kai kirjoittaa syksyn aikana enemmän kuin aiemmin tänä vuonna ja kattokaa nyt tätä touhua, että miten kävi. No joo.
Oon ollut vaan töissä, stressannut alkutekijöissään junnaavaa opinnäytetyötäni (vai mikä päättötyö se nyt ikinä onkaan...) ja ehkä vähän partiojuttujakin.
Oon kuitenkin myös käynyt mm. Korkeasaaren kissojen yössä näkemässä tiikerinpennut ja aloittanut syyskuun Annan kanssa Amoralin Old School-keikalla. Nyt on vähän itku silmässä ja valmiiks ihan hirveä ikävä tuota bändiä, kun on enään yksi keikka näkemättä ennen kuin se sanoo hyvästit ja pistää pillit pussiin alkuvuodesta.
Sit oon leiponut omenapiirakkaa, käyny 4H-tyyppien kanssa seikkailupuistossa (mul on ihan liian huono kunto sellaseen kiipeilyyn, mut oli kivaa) ja ihaillut hienoja auringonlaskuja ja lenkkeillyt maailman parhaan Alban kanssa parhaassa syksymetsässä. Ja sit oli viel Martsarin vanhan ostarin jäähyväisbileet, missä kävin kurkkimassa akustista Amorphista. Huhhuh.
Eilen taas hämmästyin siitä, kuinka paljon ilahduin syysmyrskystä, kasvoihin vihmovasta vesisateesta ja pimeästä. Myönnetään, me marraskuussa syntyneet ollaan ehkä vähän omituisia.
Olipa tässä muutama viikko sitten vuoden viimeinen oikea kesäviikonloppu.
Vietin sen ehkä kesäisimmällä mahdollisella tavalla, festareilla Himoksella.
Ja mitkä bileet ne olikaan. Sellainen täydellinen festarisää ukkoskuuroineen päivineen (Kyllä kesä kuivaa sen minkä kastaa. Paitsi tennarit.), festarifiilis ja huhuhuh, SE BÄNDIKATTAUS.
Ei siis olleet mitkä tahansa Himos-festarit, vaan Nightwishin EFMB-kiertueen viimeinen Suomen keikka, joka samalla toimi bändin 20-vuotis juhlakeikkana ja jonka ympärille oli sitten koottu sellaset sopivat yhden päivän minifestarit. Yhteensä viis bändiä, Nigtwishin lisäksi Silentium, Delain, Sonata Arctica ja Arch Enemy. (Täytyy myöntää, että saatoin ihan oikeasti vähän kiljua, kun huomasin että The Sirens ei esiinnykkään ja se on korvattu Delainilla. Parasta.)
Mutta siis juuh, perjantaina 19. päivä lähdettiin iltapäivällä töiden jälkeen ajelemaan kohti Jämsää, tai itseasiassa Muuramea, missä meidän yöpaikka oli. Matka meni ihan kivasti, vaikka äiti olikin hitusen hysteerinen hirvien suhteen (yhtäkään ei nähty) Joskus yhentoista aikaan oltiin perillä ja todettiin, ettei oltu ainoat bändituristit siinäkään majoituslaitoksessa, vaikka vähän kauempana keikkapaikasta olikin.
Lauantaina päästiin sisään festarialueelle kolmen maissa, hetken jonottelun ja täydessä kaatosade-ukkoskuurossa kastumisen jälkeen. Syötiin jäätelöä, osteltiin bändipaitoja ja hämmästeltiin sitä, kuinka ainoa vesipiste oli sijoitettu anniskelualueelle. Lopulta vallattiin itsellemme hyvät paikat siitä semi-läheltä lavaa ja jäätiin venailee, että ekana soittanut Silentium aloittais.
Täytyy myöntää, etten ollu ikinä kuulukkaan moisesta bändistä, vaikka sekin on jo ollut olemassa 20 vuotta. Ihan kiva, mut jäi jotenki vähän laimeeks. Ihan hauskoja ja lupsakoita setiä siinä kuitenkin oli, mutta eivät arvostaneet kitarasooloja, mikä on jokseenkin käsittämätöntä musta.
Sit oli Delain, jota olinkin jo odottanut huomattavasti enemmän. Näin nää livenä aiemmin kesällä Tuskassakin ja oli jees, kun alko pikkuhiljaa tunnistaa niitäki biisejä jotka ei mun vakkarisoittolistalla pyöri. Ottivat yleisön kivasti haltuun ja fiilis alkoi mukavasti nousta. Saatiin yhteen biisiin myös arvovaltainen erikoisvieras, Marco Hietala, jonka ilmestyminen lavalle aiheutti selvän kohahduksen yleisössä, vaikkei todellakaan loppujenlopuksi edes ollut yllättävää, vaan suorastaan ennalta-arvattavaa. Parasta silti.
Delainin jälkeen soitti Sonata ja tästä olin oikeasti varmaan aikalailla yhtä innoissani kuin itse pääbändistä. Täytyy myöntää, että innostusta lisäsi entisestään se että akustisen kesäkiertueen keikoilla, kuten tämäkin, oli vakkarikokoonpanoon tehty lisäys. Toista kitaraa rämpytteli näyttävästi eräs meiksille kovinkin tuttu ja läheiseksi muodostunut henkilö, suosikkihahmoksikin kutsuttu Masi Hukari. Kaikkia parhaita biisejä, yhteislaulua, naurua ja hölmöä läppää. Niin paljon aurinkoa.
Viimeisenä ennen illan huikeaa päätöstä Nightwishin parissa, oli vielä Arch Enemy. Se oli kai jokseenkin eeppinen, mutta mua alkoi lievästi sanottuna väsyttää siinä vaiheessa, eikä ollu yhtään sellanen death metal -fiilis, joten keskityin enemmän eväiden syömiseen, vessareissuun, hienoihin valaistusolosuhteisiin auringon laskiessa, energian keräilyyn ja paikkani säilyttämiseen, kuin siihen itse keikkaan.
Nightwish alotti siinä joskus vähän kympin jälkeen ja ne edellisen setin aikana vallinneet väsymyksen rippeet karisi aika nopeasti pois. Jälleen kerran lauloin, huusin, nauroin ja hypin niin paljon kuin mahdollista.
20-vuotis -keikkaan oli tottakai ladattu myös jokunen spektaakkelimainen ylläri.
Ennen Stargazers-biisiä Marco ilmoitti nähneensä itse Nightwishin edellisen kerran livenä vuonna 2000, jonka jälkeen se ei ilmeisistä syistä ole ollut mahdollista. Kovasti kuitenkin kiinnosti miltä bändi nykyään näyttää yleisön silmin, kun ihan liekeissä näytään joka kerta olevan. Hetken pohdiskelun jälkeen herra päätti hypätä yhden biisin ajaksi yleisön sekaan ja kutsui lavalle kaikkien suureksi yllätykseksi (allekirjoittanut keräili leukaansa polvista noin koko biisin ajan...) alkuperäisbasisti Sami Vänskän.
Lisäksi sairaslomalla viimeisen muutaman vuoden ollut originaalirumpali Jukka kipusi rumpuihin soittamaan Last Ride of the Dayn ja ilta päättyi The Greatest Show on Earthiin hienosti synkatulla ilotulituksella. Settilistassa eniten ihastusta aihettivat While Your Lips Are Still Red ja Bless the Child.
Tuomaksen keikkahymy on edlleen parasta, samoin Marcon välispiikit.
Settilista;
Intro: Roll Tide (Hans
Zimmer)
Shudder
Before the Beautiful
Yours Is an
Empty Hope
Bless the
Child
Storytime
My Walden
Élan
While Your
Lips Are Still Red (!!!!!!)
Weak
Fantasy
Alpenglow
Sahara
Wishmaster
I Want My
Tears Back
Nemo
Stargazers (Sami Vänskä bassossa)
The Poet
and the Pendulum
Last Ride
of the Day (Jukka Nevalainen rummuissa)
The
Greatest Show on Earth (kappaleet 1-3)
Outrona taas loput The Greatest Show on Earthin kappaleista.
Nyt pahoittelut kilometrien postauksesta (ei täst pitäny tulla näin pitkää) ja heipat!
